lauantai 20. toukokuuta 2017

Teatterissa: Täällä Pohjantähden alla

Suomi 100 -juhlallisuuksiin Seinäjoen kaupunginteatteri kantaa kortensa omalla versiollaan Väinö Linnan romaanitrilogiasta Täällä Pohjantähden alla. Harhaanjohtavasti kerrotaan näytelmän olevan "trilogian päätösosan pohjalta", vaikka kolmen ja puolen tunnin näytelmään on tukittu vähemmän onnistuneesti koko trilogia.

Seppo Kaisanlahti, Hannu Salminen ja Marja Myllylä
(c) Jukka Kontkanen; Seinäjoen kaupunginteatteri
Näyttelijäntyö oli loistava ja etenkin sieluani kosketti Jukka Peltola Akseli Koskelan sekä Niko Karjalainen ja Topi Kohonen Akselin veljien Aleksin ja Akun rooleissa. Liisu Aurasmaan Elina oli sydänjuuria riipivä. Valitettavasti kolmen sukupolven tarinan näytteleminen samoilla näyttelijöillä aiheutti hetkittäin lievää hämmennystä (Karjalainen muun muassa näytteli myös Akselin ja Elinan vanhinta poikaa, Vilho Koskelaa, ja muillakin näyttelijöillä oli useampia rooleja).

Koko näytelmän kantavuus pohjautui siihen, että katsoja tuntee (ja muistaa) pohjateoksen henkilökuviot ja tapahtumat. Halmeen (Hannu Kivioja) esittäminen kummallisessa "peilissä" taustalla oli hämäävää. Hahmoja ei esitelty millään tavalla, ja jos en olisi kirjoja lukenut, olisin ollut koko näytelmän ajan täysin ulapalla tapahtumista. Näytelmään oli poimittu satunnaisia kohtauksia kirjoista, ja vaikka kokonaisuus oli onnistunut, välillä takaumat ja nykyhetki sekoittuivat keskenään sekä tapahtumat pomppivat ajasta ja paikasta toiseen rikkoen juonikuvion epäonnistuneesti. Maskeeraukseen ja lavastukseen olisi voinut käyttää resursseja huomattavasti enemmän, sillä kun sama ihminen näyttelee nuorta ja vanhaa samassa näytelmässä, olisi todella kiva jostain nähdä se ikäkin. Lavastus oli hyvin yksinkertainen, eikä esimerkiksi lavan taustaosan nousu ja lasku tuonut mitään sisältöä lavalle eikä näytelmään. Osa näytelmästä näkyi torpan seinää kuvaavan verhon takaa, enkä siinäkään nähnyt mitään suurempaa tarkoitusta näytelmän kokonaisuuden kannalta.

Liisu Aurasmaa, Jukka Peltola ja Hannu Kivioja
(c) Jukka Kontkanen; Seinäjoen kaupunginteatteri
Ensimmäistä kertaa elämässäni sama näytelmä on saanut minut sekä nauramaan että itkemään. Näytelmä kosketti jotain sekä sydämessä että sielussa. Dialogi oli sujuvaa ja täynnä tunnetta, Linnaa seurailevaa, koko näytelmä alkutekstille uskollinen. Katsojan tunteet vaihtelivat laidasta laitaan, lähes tuskaisesta myötäsurusta leimuavaan raivoon. Ensimmäistä kertaa elämässäni Jääkärimarssi aiheutti minussa lähes vihaa. Lapuanliikkeen edustajien sekoilu toi mieleen huolestuttavasti sosiaalisessa mediassa käytävän dialogin, punikkiviha on korvaantunut vain muukalaisvihalla, eikä se tie johda onneen, kuten näemme.

Mikä tärkeintä ja hienointa, näytelmä laittoi ajattelemaan. Miten vereslihalla näiden sadan vuoden aikana on oltu, sekä kansakuntana että yksittäisinä ihmisinä. Miten suuria uhrauksia on tehty, sekä henkilökohtaisia että kansakuntana, miten pitkä tie on kuljettu ja suuret esteet. surut, viha ja pimeys voitettu, että minä voin istua Seinäjoen kaupunginteatterin katsomossa näine ajatuksineni ja tunteineni, suomalaisena Suomessa, duunarin lapsena yliopiston opiskelijakortti taskussa. Sen tarinan kertoo Koskelan suku, mutta sen saman tarinan on elänyt, tavalla tai toisella, joka suku ja me kannamme sitä sukumme ja Suomen historiaa veressämme ja sielussamme. Edelliset sukupolvet ovat tämän maan verellä ja kyynelillä mutta myös rakkaudella ja lempeydellä rakentaneet, eikä meidän saa sitä vihalla tuhota.

Kun näytelmä päättyi Elinan muistelmiin keinutuolissa Akselin ja Elinan häävalssin soidessa taustalla, ei kovasydämisinkään voinut varmasti olla itkemättä.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kami Garcia & Margaret Stohl: Lumoava totuus

[lähde]

Joskus kauan, kauan sitten (itse asiassa vuonna 2013) luin tämän sarjan ensimmäisen kirjan ja ristiriitaisten tunnelmien jälkeen päätin lukea myös osat 2 ja 3. Harmi, että taso on laskenut ensimmäisistä kahdesta osasta näinkin radikaalisti.


Muistiin oli piirtynyt kuva, että tämä on ihan hyvä sarja, ja totta kai viimeinen osa on myös luettava jos on luettu muutkin. Näin kirjan kirjastossa ja nappasin sen mukaani. Lopullista lukemista kirja joutui odottamaan melkein kaksi kuukautta, sillä sain pitkästä varausjonosta juuri silloin The Selection -sarjan viimeiset osat ja niillä oli oikeasti kiire. Tuossa pääsiäisenä yritin tätä lopetella, puolipakolla.

Kirja oli jotenkin tosi tahmainen ja samaan aikaan hitaasti etenevä ja liian helposti etenevä. En jotenkin päässyt sisään koko kirjaan ollenkaan, koko lukuaikana. Ehkä yhdessä kohdassa. En tiedä, johtuiko kuinka paljon siitä, että olen viime aikoina lukenut hyvin vahvasti englanniksi ja koulussa saksaksi vai missä oli vika, mutta ikään kuin kirjassa olisi sanojen väliin ripoteltu teflonia. 

Kirjassa meni todella pitkiä aikoja seuraavan siirron selvittämiseen, sekä Lenalla että Ethanilla, mutta sitten, kun tapa edetä löytyi, se tapahtui kuin sormia napsauttamalla. Maailmankaikkeuden pahin pahis voitetaan oksasaksilla, entiset pahikset kääntyvät hyviksiksi, koska miksi ei, joet ylitetään ja ovet aukeavat pelkällä yrityksellä. Vähän se jännitys ja toiminta jäivät vähiin. Ja se romantiikka myös. Nyt jälkikäteen olen ihan iloinen, ettei tästä sarjasta tehty kuin yksi elokuva.

Ei tämä nyt täysin lukukelvoton ollut, mutta jos ei ole sarjan muita osia lukenut niin en suosittele edes aloittamaan.

2/5

Kirja: Lumoava totuus (Beautiful Redemption)
Kirjalija: Kami Garcia & Margaret Stohl
Sarja: Caster Chronicles, #4
Julkaistu: 2012 (suom. Aila Heroonen, 2016)
s. 378
WSOY

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kiera Cass: The Crown

[lähde]

Koska suorastaan rakastin The Selection -trilogiaa ja lopulta lämpenin neljännelle osalle, oli täysin luonnollista lukea sarja loppuun. Onneksi luin, sillä The Crown oli loistava päätös ihanalle sarjalle, jonka tulen lopulta varmaankin ostamaan itselleni kokonaisuudessa.

Kuten aiemmin olemme oppineet, Eadlyn Schreave on ensimmäinen Illéan prinsessa, josta tulee aikanaan hallitseva kuningatar. Olosuhteiden vuoksi Eadlyn joutuu hyvin vastahakoisesti aloittamaan oman Valintansa, jossa hänen tulee valita puoliso 35 ehdokkaan joukosta. Tässä toisessa Eadlynin tarinaa kertovassa kirjassa Valinta on edelleen kesken, mutta yllättävät tapahtumat ajavat Eadlynin nurkkaan monella tavalla, ja hän joutuu tekemään nopeita ja myös kipeitä päätöksiä maansa, kansansa ja perheensä puolesta.

Eadlyn on tässä kirjassa aivan eri ihminen kuin ensimmäisen kirjan alussa. Edellisessä postauksessa kerroinkin jo siitä, kuinka opin pitämään Eadlynista, kun tämä kasvoi ihmisenä. Eadlyn ottaa lopulta vastuun itsekkyydestään ja lapsellisuudestaan ja sopii riitansa muun muassa Kilen pikkusiskon Josien kanssa, jonka kanssa on riidellyt, no, noin 15 vuotta. Kirjan tapahtumien edetessä tuli kuitenkin sellainen olo, että Eadlyn alkoi muistuttaa vähän liikaa Americaa. Lempihahmoni Henri jäi kirjassa harmillisen vähälle huomiolle. Huomasin myös pitäväni Eadlynin pikkuveljestä Kadenista hyvin paljon. Jotenkin niin reipas nuorimies (ja sanottuani tuon tunnen itseni jostain syystä keski-ikäiseksi). 

Mutta kenet Eadlyn valitsee vai valitseeko ketään? Kesken lukemisen ainakin huokaisin aviomiehelle, että tämä kirja on mielestäni varmaan koko sarjan romanttisin. Täytyy nyt sanoa, että jokin pieni tunne heräsi asiaa koskien minussa jo ensimmäisessä kirjassa, mutta unohdin sen epätodennäköisenä, mutta lopulta olinkin oikeassa. Ei ollenkaan huono lopputulema. 

4/5

Kirja: The Crown
Kirjalija: Kiera Cass
Sarja: The Selection, #5
Julkaistu: 2016
s. 278
HarperTeen

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kiera Cass: The Heir

[lähde]

Ensimmäinen Kiera Cassin kirja, joka pääsee blogiin asti. Olen lukenut tänä keväänä niin vauhdilla, että en ole aina gradun kirjoittamiselta, opiskelulta ja kaikelta muulta elämältä bloggamaan ajatuksiani kirjoista. Koska pidän bloggaamisesta ja rakastan kertoa ajatuksiani kirjoista, pyrin jatkossa bloggaamaan ainakin niistä kirjoista, jotka ovat jotenkin erityisesti tarttuneet mieleen. Välillä kun tulee luettua jotain, minkä toivoisi voivansa poistaa muistista, koska ei halua myöntää käyttäneensä aikaansa johonkin niin luokattomaan.

The Heir ei kuulu tähän ryhmään. Olen tässä puolen vuoden sisällä lukenut koko Cassin The Selection -sarjan, ja muutamia takaiskuja lukuunottamatta olen pitänyt sarjasta suunnattomasti! Luin ensimmäisen kirjan suomeksi ja koska en jaksanut odottaa suomennoksia, ahmin loput englanniksi sitä mukaan, kun ne kirjaston varausjonosta sain. Itse päätrilogiasta pidin niin paljon, että aion sen ostaa, mutta The Heir, itsenäinen jatko-osa, joka kuitenkin eräällä tavalla jatkaa trilogian tarinaa, ei välttämättä pääse hyllyyn asti. Luettuani useamman Cassin kirjan jäi tästä viimeisimmästä vähän sellainen maku, että ei ole enää yritetty samalla tavalla kuin aiempien kirjojen kanssa.

Kirja aiheutti minussa monenlaisia tuntemuksia. Päähenkilö Eadlyn Schreave, Illéan prinsessa, on todella itseriittoinen, lapsellinen ja itsekäs nuori nainen, ja koin hänet aluksi lähinnä luotaantyöntävänä, itsekeskeisenä ja inhottavana hemmoteltuna kersana. Kuitenkin kirjan edetessä Eadlyn selvästi kasvaa, ihan huomattavasti, ihmisenä niin paljon, että mielipiteeni hänestä ja koko lukukokemus muuttui huomattavasti parempaan. Pikku hiljaa aloin pitää Eadlynista. Eadlynin lapsuudenystävä Kilen osallistuminen uuteen Valintaan oli mielestäni ihan naurettava ja kliseinen juonenkäänne, tale as old as time. Jatkaessani lukemista aloin kuitenkin epäillä ensivaikutelmaani. 

Kirjassa on myös aivan ihana, kertakaikkisen ihana hahmo, Henri. Joka on suomalainen. Mutta. Cassin Suomea koskeva taustatutkimus koostuu kolmen ruokalajin olemuksesta (korvapuusti, omenalörtsy ja kalakeitto) ja siihen se sitten jääkin. Kirjaan on ympätty suomenkielisiä lauseita, jotka ovat sekä kieliopillisesti että merkityksellisesti päin niitä kuuluisia honkia. Tulee ihan tunne, että suomenkieliset lauseet on tehty ihan vain Google Translatea käyttämällä. Eikä olisi varmasti ollut kallista kysyä joltain suomalaiselta. 

Joka tapauksessa, kirja loppujen lopuksi saa minulta kolme tähteä viidestä. Lähinnä Henrin ansiosta, koska hän on aivan ihana, hyvin epäsuomalainen onnellinen otus, jonka haluaisin nähdä Illéan prinssipuolisona enemmän kuin mitään muuta.

3/5

Kirja: The Heir
Kirjalija: Kiera Cass
Sarja: The Selection, #4
Julkaistu: 2015
s. 342
HarperTeen

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Veronica Roth: Neljä

[lähde]
Rakastin Outolintu-kirjatrilogiaa. Olen myös katsonut kolme ensimmäistä elokuvaa (koska tottakai kolmas kirja piti venyttää kahdeksi elokuvaksi maan tapaan), mutta vain ensimmäistä niistä voin suositella - kaksi jälkimmäistä raapaisee kirjallista esikuvaansa vain kevyesti pinnasta samalla, kun surffailee ihan omilla aalloillaan. Kauan aikaa sitten (todennäköisesti viime syksynä) näin tämän novellikokoelman kirjakaupassa, mutta en hennonut ostaa. Vaikka rakastin itse trilogiaa, jotenkin vierastin tätä. Varatessani Selection-sarjan osia kirjastosta oli Neljä suosituksissa, ja varasin sitten senkin. 

Kirja on aika ohut ja koostuu neljästä novellista, jotka edeltävät tai sivuavat lähinnä Outolintu-teoksen tarinaa. Paljastuu, että alun perin trilogian päähenkilön oli tarkoitus olla Neljä, mutta tarina kertoi itseään ja päähenkilöksi valikoitui Tris. Roth kuitenkin halusi kirjoittaa nämä Neljän näkökulmasta kirjoitetut novellit ja julkaista ne. 

Alkuperäisen trilogian tyyli säilyy myös novelleissa. Pidin kokoelmasta paljon, vaikka se olikin harmittavan lyhyt. Neljän/Tobiaksen pään sisään on mukava päästä kurkistamaan, ja Rothin taito luoda erilaisia hahmoja näkyy kokoelmassa hyvin - vaikka tyyli on samaa mukaansatempaavaa Rothia, eroavat kertomukset Neljästä trilogian Trishin tarinasta sen verran, että kokee näkevänsä asiat oikeasti toisesta näkökulmasta. Suosittelen Neljän lukemista kaikille Outolinnun lukeneille. Tämä olisi ehkä hyvä lukea Outolinnun ja Kapinallisen välissä - harmi, että novellikokoelma julkaistiin vasta itse trilogian jälkeen.

4/5

Kirja: Neljä (Four: A Divergent Collection)
Kirjalija: Veronica Roth
Sarja: Outolintu (Divergent) #0.1-0.4
Julkaistu: 2014 (suom. Outi Järvinen 2016)
s.204
OTAVA