torstai 15. kesäkuuta 2017

Leffassa: The Mummy (2017)

[lähde]
"Welcome to the world of Gods and Monsters"

Kun näin taitavan Klaire de Lysin meikkitutoriaalin, jossa hän kopioi uuden The Mummy -elokuvan prinsessa Ahmanetin maskeerauksen, täytyi minun tarkistaa, mistä on kyse. Klairen sivuilla on linkki traileriin numero kaksi (alla), ja olin jo ensimmäisen katselukerran jälkeen myyty. Egyptiläisen prinsessan tarina kiinnosti, ja vaikka en kauhuelokuvista yleisesti ottaen pidä, jokin tässä sai minut kiinnostumaan. Ensi-ilta elokuvalla oli Suomessa 9.6. Itse pääsin katsomaan elokuvan heti seuraavana päivänä, kun sopivasti töiden jälkeen alkoi 3D-esitys.

Odotustani ei todellakaan palkittu. Ahmanetin taustatarina oli typistetty elokuvan ensimmäiseen muutamaan minuuttiin. Tom Cruise esittää ikävuosistaan huolimatta nuorta, itsekästä ja hyvin itsekeskeistä (ja aika sovinistista) aarteenmetsästäjää Nick Mortonia, joka sattumalta sählätessään löytää kumppaninsa kanssa Ahmanetin haudan - tai vankilan. Lisää sähläystä, ja niin kirottu nuori nainen muuttaakin ihmisiä zombeiksi ja jahtaa Nickiä pitkin Lontoota. Hups. Olisi varmaan kannattanut jättää se haudan tutkiminen ammattilaisille.

Koko elokuva on lähinnä paikasta toiseen juoksemista. Asiat tapahtuvat liian helposti, juoniaukkoja vilisee läpi elokuvan ja vaikka ymmärrän pienen pähkäilyn jälkeen Ahmanetin syyt valita uhrikseen Nick, seksuaalissävytteiset harhakuvitelmat, joissa osapuolina ovat 35-vuotias (mutta huomattavasti nuoremman näköinen) Sofia Boutella ja 54-vuotias Cruise lähinnä aiheuttavat vaivaantumista. Hirviöiden metsästykseen erikoistuneet joukot ampuvat zombeja ja yrittävät tavallisilla luodeilla ampua myös Ahmanetia, vaikka aiemmin on käynyt ilmi, että vain elohopea tepsii. Lisäksi elokuva tuntuu välillä toisista elokuvista saatujen ideoiden tilkkutäkiltä: Hitchcockin Linnut, John Landisin ihmissusiklassikko Ihmissusi Lontoossa sekä, valitettavaa kyllä, lentokonekohtaus on suoraan kuin amerikkalaisesta katastrofielokuvasta Haihurrikaani 2: Toinen tuleminen. Ainoa plussapisteitä saava asia elokuvassa on Russel Crowe  ja hänen hahmonsa, tri Jekyll (kyllä, juuri se tri Jekyll). 

Elokuvan loppu jätti suuhun vain pahan maun, ja ilmeisesti kovasti odottamastani Dark Universe -elokuvasarjasta tulee jonkinlainen Mission Impossible with Monsters (and Tom Cruise). En arvosta. 

Elokuvaa en suosittele kenenkään menevän katsomaan leffateatteriin enkä suosittele minnkäänlaista rahankäyttöä tämäntasoiseen turhakkeeseen. Jos tämä joskus näkyy Nelosen perjantai-illan leffana, silloin sen voi katsoa - kohtalaisen viihdyttävä ajantappaja tämä on tasan silloin, kun ei ole parempaa tekemistä.

1,5/5


Ohjaaja: Alex Kurtzman
KäsikirjoittajatDavid Koepp, Christopher McQuarrie, Dylan Kussman
Tuottajat: Alex Kurtzman, Chris Morgan, Sean Daniel, Sarah Bradshaw
Säveltäjä: Brian Tyler
Kuvaaja: Ben Seresin
Leikkaajat: Paul Hirsch, Gina Hirsch
Pääosat: Tom Cruise, Sofia Boutella, Annabelle Wallis
Tuotantoyhtiöt: Universal Pictures, K/O Paper Products, Sean Daniel Company

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Marissa Meyer: Winter

[lähde]
Joululahjaksi saamallani Suomalaisen kirjakaupan lahjakortilla ostin koko Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjan, sillä pienistä alkukankeuksista huolimatta pidin sarjan edellisistä osista aivan suunnattomasti, ja sarjan osaa 3.5 (Fairest - Levana's story) ei ollut saatavilla lähikirjastosta. Ostinpa sitten kerralla kaikki, kiitos appivanhemmille lahjakortista!

Winter päättää Meyerin scifi-fantasia-dystopian komeasti lähes 850 sivulla. Tässäkin on se jokin aiempia teoksia vaivannut alkukankeus, joka oli osasyyllinen siihen, että muut (tosin kirjaston) kirjat tuppasivat menemään Winterin lukemisen edelle. Lykkäsin kirjastokäyntiä, ettei olisi mitään mielikuvitusesteitä tämän lukemiselle ja kun lopulta saatiin väki jotakuinkin turvallisesti Kuun kamaralle, alkoi tapahtua, ja kirja imaisi minut sisäänsä.

Parhaimmillaan Meyer saa minut kirjoillaan aivan sanattomaksi. Romantiikka ei ole liian lällyä vaan juuri sopivan sydäntäriipaisevaa ja kuumaa olematta mautonta. Toiminta on nopeaa ja sykettänostavaa ja jotenkin pidän siitä, että taistelukohtauksissa päähenkilöt tekevät jotain, eikä kirjoissa tarjota mustavalkoista "hyvät tekevät vain hyviä asioita ja vain pahat pahoja" -asetelmaa, vaan tilanteen niin vaatiessa päähenkilökin tarttuu aseeseen ja harmaan sävyjä on nähtävissä. Kaiken tämän fantasian keskellä se on jotenkin vain realistista. Välillä taistelukohtauksissa mennään vähän liiankin realistisuuksiin, mikä aiheuttaa vähän ongelmia lähinnä ruokapöydässä lukiessa. Kaikkein parasta (ja pahinta tykytystä aiheuttavaa) on Meyerin taito osata luoda käsittämättömiä tilanteita ja umpikujia, joista aina paljastuu jokin käänne, mikä muuttaa tarinan kulun. Vaikka oletat, että kaikki kääntyy parhain päin ja kirjaa on muutenkin vielä 400 sivua jäljellä, tulee tunne, että eihän tästä voi selvitä. Silti Meyer aina yllättää.

Harmikseni tämä on tosiaan The Lunar Chroniclesin viimeinen osa, mutta tulen kirjat varmaan uudelleen joskus lukemaan, kun ne hyllyyn asti sain. Meyeriltä on tullut ja on tulossa myös muita kirjoja, joihin varmasti tutustun, kun ne vain jotenkin käsiini saan.

5/5

Kirja: Winter
Kirjalija: Marissa Meyer
Sarja: The Lunar Chronicles, #4
Julkaistu: 2015
s. 823
Puffin Books

Pacific Book Review Award for Best Young Adult (2016)

lauantai 20. toukokuuta 2017

Teatterissa: Täällä Pohjantähden alla

Suomi 100 -juhlallisuuksiin Seinäjoen kaupunginteatteri kantaa kortensa omalla versiollaan Väinö Linnan romaanitrilogiasta Täällä Pohjantähden alla. Harhaanjohtavasti kerrotaan näytelmän olevan "trilogian päätösosan pohjalta", vaikka kolmen ja puolen tunnin näytelmään on tukittu vähemmän onnistuneesti koko trilogia.

Seppo Kaisanlahti, Hannu Salminen ja Marja Myllylä
(c) Jukka Kontkanen; Seinäjoen kaupunginteatteri
Näyttelijäntyö oli loistava ja etenkin sieluani kosketti Jukka Peltola Akseli Koskelan sekä Niko Karjalainen ja Topi Kohonen Akselin veljien Aleksin ja Akun rooleissa. Liisu Aurasmaan Elina oli sydänjuuria riipivä. Valitettavasti kolmen sukupolven tarinan näytteleminen samoilla näyttelijöillä aiheutti hetkittäin lievää hämmennystä (Karjalainen muun muassa näytteli myös Akselin ja Elinan vanhinta poikaa, Vilho Koskelaa, ja muillakin näyttelijöillä oli useampia rooleja).

Koko näytelmän kantavuus pohjautui siihen, että katsoja tuntee (ja muistaa) pohjateoksen henkilökuviot ja tapahtumat. Halmeen (Hannu Kivioja) esittäminen kummallisessa "peilissä" taustalla oli hämäävää. Hahmoja ei esitelty millään tavalla, ja jos en olisi kirjoja lukenut, olisin ollut koko näytelmän ajan täysin ulapalla tapahtumista. Näytelmään oli poimittu satunnaisia kohtauksia kirjoista, ja vaikka kokonaisuus oli onnistunut, välillä takaumat ja nykyhetki sekoittuivat keskenään sekä tapahtumat pomppivat ajasta ja paikasta toiseen rikkoen juonikuvion epäonnistuneesti. Maskeeraukseen ja lavastukseen olisi voinut käyttää resursseja huomattavasti enemmän, sillä kun sama ihminen näyttelee nuorta ja vanhaa samassa näytelmässä, olisi todella kiva jostain nähdä se ikäkin. Lavastus oli hyvin yksinkertainen, eikä esimerkiksi lavan taustaosan nousu ja lasku tuonut mitään sisältöä lavalle eikä näytelmään. Osa näytelmästä näkyi torpan seinää kuvaavan verhon takaa, enkä siinäkään nähnyt mitään suurempaa tarkoitusta näytelmän kokonaisuuden kannalta.

Liisu Aurasmaa, Jukka Peltola ja Hannu Kivioja
(c) Jukka Kontkanen; Seinäjoen kaupunginteatteri
Ensimmäistä kertaa elämässäni sama näytelmä on saanut minut sekä nauramaan että itkemään. Näytelmä kosketti jotain sekä sydämessä että sielussa. Dialogi oli sujuvaa ja täynnä tunnetta, Linnaa seurailevaa, koko näytelmä alkutekstille uskollinen. Katsojan tunteet vaihtelivat laidasta laitaan, lähes tuskaisesta myötäsurusta leimuavaan raivoon. Ensimmäistä kertaa elämässäni Jääkärimarssi aiheutti minussa lähes vihaa. Lapuanliikkeen edustajien sekoilu toi mieleen huolestuttavasti sosiaalisessa mediassa käytävän dialogin, punikkiviha on korvaantunut vain muukalaisvihalla, eikä se tie johda onneen, kuten näemme.

Mikä tärkeintä ja hienointa, näytelmä laittoi ajattelemaan. Miten vereslihalla näiden sadan vuoden aikana on oltu, sekä kansakuntana että yksittäisinä ihmisinä. Miten suuria uhrauksia on tehty, sekä henkilökohtaisia että kansakuntana, miten pitkä tie on kuljettu ja suuret esteet. surut, viha ja pimeys voitettu, että minä voin istua Seinäjoen kaupunginteatterin katsomossa näine ajatuksineni ja tunteineni, suomalaisena Suomessa, duunarin lapsena yliopiston opiskelijakortti taskussa. Sen tarinan kertoo Koskelan suku, mutta sen saman tarinan on elänyt, tavalla tai toisella, joka suku ja me kannamme sitä sukumme ja Suomen historiaa veressämme ja sielussamme. Edelliset sukupolvet ovat tämän maan verellä ja kyynelillä mutta myös rakkaudella ja lempeydellä rakentaneet, eikä meidän saa sitä vihalla tuhota.

Kun näytelmä päättyi Elinan muistelmiin keinutuolissa Akselin ja Elinan häävalssin soidessa taustalla, ei kovasydämisinkään voinut varmasti olla itkemättä.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kami Garcia & Margaret Stohl: Lumoava totuus

[lähde]

Joskus kauan, kauan sitten (itse asiassa vuonna 2013) luin tämän sarjan ensimmäisen kirjan ja ristiriitaisten tunnelmien jälkeen päätin lukea myös osat 2 ja 3. Harmi, että taso on laskenut ensimmäisistä kahdesta osasta näinkin radikaalisti.


Muistiin oli piirtynyt kuva, että tämä on ihan hyvä sarja, ja totta kai viimeinen osa on myös luettava jos on luettu muutkin. Näin kirjan kirjastossa ja nappasin sen mukaani. Lopullista lukemista kirja joutui odottamaan melkein kaksi kuukautta, sillä sain pitkästä varausjonosta juuri silloin The Selection -sarjan viimeiset osat ja niillä oli oikeasti kiire. Tuossa pääsiäisenä yritin tätä lopetella, puolipakolla.

Kirja oli jotenkin tosi tahmainen ja samaan aikaan hitaasti etenevä ja liian helposti etenevä. En jotenkin päässyt sisään koko kirjaan ollenkaan, koko lukuaikana. Ehkä yhdessä kohdassa. En tiedä, johtuiko kuinka paljon siitä, että olen viime aikoina lukenut hyvin vahvasti englanniksi ja koulussa saksaksi vai missä oli vika, mutta ikään kuin kirjassa olisi sanojen väliin ripoteltu teflonia. 

Kirjassa meni todella pitkiä aikoja seuraavan siirron selvittämiseen, sekä Lenalla että Ethanilla, mutta sitten, kun tapa edetä löytyi, se tapahtui kuin sormia napsauttamalla. Maailmankaikkeuden pahin pahis voitetaan oksasaksilla, entiset pahikset kääntyvät hyviksiksi, koska miksi ei, joet ylitetään ja ovet aukeavat pelkällä yrityksellä. Vähän se jännitys ja toiminta jäivät vähiin. Ja se romantiikka myös. Nyt jälkikäteen olen ihan iloinen, ettei tästä sarjasta tehty kuin yksi elokuva.

Ei tämä nyt täysin lukukelvoton ollut, mutta jos ei ole sarjan muita osia lukenut niin en suosittele edes aloittamaan.

2/5

Kirja: Lumoava totuus (Beautiful Redemption)
Kirjalija: Kami Garcia & Margaret Stohl
Sarja: Caster Chronicles, #4
Julkaistu: 2012 (suom. Aila Heroonen, 2016)
s. 378
WSOY

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kiera Cass: The Crown

[lähde]

Koska suorastaan rakastin The Selection -trilogiaa ja lopulta lämpenin neljännelle osalle, oli täysin luonnollista lukea sarja loppuun. Onneksi luin, sillä The Crown oli loistava päätös ihanalle sarjalle, jonka tulen lopulta varmaankin ostamaan itselleni kokonaisuudessa.

Kuten aiemmin olemme oppineet, Eadlyn Schreave on ensimmäinen Illéan prinsessa, josta tulee aikanaan hallitseva kuningatar. Olosuhteiden vuoksi Eadlyn joutuu hyvin vastahakoisesti aloittamaan oman Valintansa, jossa hänen tulee valita puoliso 35 ehdokkaan joukosta. Tässä toisessa Eadlynin tarinaa kertovassa kirjassa Valinta on edelleen kesken, mutta yllättävät tapahtumat ajavat Eadlynin nurkkaan monella tavalla, ja hän joutuu tekemään nopeita ja myös kipeitä päätöksiä maansa, kansansa ja perheensä puolesta.

Eadlyn on tässä kirjassa aivan eri ihminen kuin ensimmäisen kirjan alussa. Edellisessä postauksessa kerroinkin jo siitä, kuinka opin pitämään Eadlynista, kun tämä kasvoi ihmisenä. Eadlyn ottaa lopulta vastuun itsekkyydestään ja lapsellisuudestaan ja sopii riitansa muun muassa Kilen pikkusiskon Josien kanssa, jonka kanssa on riidellyt, no, noin 15 vuotta. Kirjan tapahtumien edetessä tuli kuitenkin sellainen olo, että Eadlyn alkoi muistuttaa vähän liikaa Americaa. Lempihahmoni Henri jäi kirjassa harmillisen vähälle huomiolle. Huomasin myös pitäväni Eadlynin pikkuveljestä Kadenista hyvin paljon. Jotenkin niin reipas nuorimies (ja sanottuani tuon tunnen itseni jostain syystä keski-ikäiseksi). 

Mutta kenet Eadlyn valitsee vai valitseeko ketään? Kesken lukemisen ainakin huokaisin aviomiehelle, että tämä kirja on mielestäni varmaan koko sarjan romanttisin. Täytyy nyt sanoa, että jokin pieni tunne heräsi asiaa koskien minussa jo ensimmäisessä kirjassa, mutta unohdin sen epätodennäköisenä, mutta lopulta olinkin oikeassa. Ei ollenkaan huono lopputulema. 

4/5

Kirja: The Crown
Kirjalija: Kiera Cass
Sarja: The Selection, #5
Julkaistu: 2016
s. 278
HarperTeen