torstai 15. kesäkuuta 2017

Leffassa: The Mummy (2017)

[lähde]
"Welcome to the world of Gods and Monsters"

Kun näin taitavan Klaire de Lysin meikkitutoriaalin, jossa hän kopioi uuden The Mummy -elokuvan prinsessa Ahmanetin maskeerauksen, täytyi minun tarkistaa, mistä on kyse. Klairen sivuilla on linkki traileriin numero kaksi (alla), ja olin jo ensimmäisen katselukerran jälkeen myyty. Egyptiläisen prinsessan tarina kiinnosti, ja vaikka en kauhuelokuvista yleisesti ottaen pidä, jokin tässä sai minut kiinnostumaan. Ensi-ilta elokuvalla oli Suomessa 9.6. Itse pääsin katsomaan elokuvan heti seuraavana päivänä, kun sopivasti töiden jälkeen alkoi 3D-esitys.

Odotustani ei todellakaan palkittu. Ahmanetin taustatarina oli typistetty elokuvan ensimmäiseen muutamaan minuuttiin. Tom Cruise esittää ikävuosistaan huolimatta nuorta, itsekästä ja hyvin itsekeskeistä (ja aika sovinistista) aarteenmetsästäjää Nick Mortonia, joka sattumalta sählätessään löytää kumppaninsa kanssa Ahmanetin haudan - tai vankilan. Lisää sähläystä, ja niin kirottu nuori nainen muuttaakin ihmisiä zombeiksi ja jahtaa Nickiä pitkin Lontoota. Hups. Olisi varmaan kannattanut jättää se haudan tutkiminen ammattilaisille.

Koko elokuva on lähinnä paikasta toiseen juoksemista. Asiat tapahtuvat liian helposti, juoniaukkoja vilisee läpi elokuvan ja vaikka ymmärrän pienen pähkäilyn jälkeen Ahmanetin syyt valita uhrikseen Nick, seksuaalissävytteiset harhakuvitelmat, joissa osapuolina ovat 35-vuotias (mutta huomattavasti nuoremman näköinen) Sofia Boutella ja 54-vuotias Cruise lähinnä aiheuttavat vaivaantumista. Hirviöiden metsästykseen erikoistuneet joukot ampuvat zombeja ja yrittävät tavallisilla luodeilla ampua myös Ahmanetia, vaikka aiemmin on käynyt ilmi, että vain elohopea tepsii. Lisäksi elokuva tuntuu välillä toisista elokuvista saatujen ideoiden tilkkutäkiltä: Hitchcockin Linnut, John Landisin ihmissusiklassikko Ihmissusi Lontoossa sekä, valitettavaa kyllä, lentokonekohtaus on suoraan kuin amerikkalaisesta katastrofielokuvasta Haihurrikaani 2: Toinen tuleminen. Ainoa plussapisteitä saava asia elokuvassa on Russel Crowe  ja hänen hahmonsa, tri Jekyll (kyllä, juuri se tri Jekyll). 

Elokuvan loppu jätti suuhun vain pahan maun, ja ilmeisesti kovasti odottamastani Dark Universe -elokuvasarjasta tulee jonkinlainen Mission Impossible with Monsters (and Tom Cruise). En arvosta. 

Elokuvaa en suosittele kenenkään menevän katsomaan leffateatteriin enkä suosittele minnkäänlaista rahankäyttöä tämäntasoiseen turhakkeeseen. Jos tämä joskus näkyy Nelosen perjantai-illan leffana, silloin sen voi katsoa - kohtalaisen viihdyttävä ajantappaja tämä on tasan silloin, kun ei ole parempaa tekemistä.

1,5/5


Ohjaaja: Alex Kurtzman
KäsikirjoittajatDavid Koepp, Christopher McQuarrie, Dylan Kussman
Tuottajat: Alex Kurtzman, Chris Morgan, Sean Daniel, Sarah Bradshaw
Säveltäjä: Brian Tyler
Kuvaaja: Ben Seresin
Leikkaajat: Paul Hirsch, Gina Hirsch
Pääosat: Tom Cruise, Sofia Boutella, Annabelle Wallis
Tuotantoyhtiöt: Universal Pictures, K/O Paper Products, Sean Daniel Company

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Marissa Meyer: Winter

[lähde]
Joululahjaksi saamallani Suomalaisen kirjakaupan lahjakortilla ostin koko Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjan, sillä pienistä alkukankeuksista huolimatta pidin sarjan edellisistä osista aivan suunnattomasti, ja sarjan osaa 3.5 (Fairest - Levana's story) ei ollut saatavilla lähikirjastosta. Ostinpa sitten kerralla kaikki, kiitos appivanhemmille lahjakortista!

Winter päättää Meyerin scifi-fantasia-dystopian komeasti lähes 850 sivulla. Tässäkin on se jokin aiempia teoksia vaivannut alkukankeus, joka oli osasyyllinen siihen, että muut (tosin kirjaston) kirjat tuppasivat menemään Winterin lukemisen edelle. Lykkäsin kirjastokäyntiä, ettei olisi mitään mielikuvitusesteitä tämän lukemiselle ja kun lopulta saatiin väki jotakuinkin turvallisesti Kuun kamaralle, alkoi tapahtua, ja kirja imaisi minut sisäänsä.

Parhaimmillaan Meyer saa minut kirjoillaan aivan sanattomaksi. Romantiikka ei ole liian lällyä vaan juuri sopivan sydäntäriipaisevaa ja kuumaa olematta mautonta. Toiminta on nopeaa ja sykettänostavaa ja jotenkin pidän siitä, että taistelukohtauksissa päähenkilöt tekevät jotain, eikä kirjoissa tarjota mustavalkoista "hyvät tekevät vain hyviä asioita ja vain pahat pahoja" -asetelmaa, vaan tilanteen niin vaatiessa päähenkilökin tarttuu aseeseen ja harmaan sävyjä on nähtävissä. Kaiken tämän fantasian keskellä se on jotenkin vain realistista. Välillä taistelukohtauksissa mennään vähän liiankin realistisuuksiin, mikä aiheuttaa vähän ongelmia lähinnä ruokapöydässä lukiessa. Kaikkein parasta (ja pahinta tykytystä aiheuttavaa) on Meyerin taito osata luoda käsittämättömiä tilanteita ja umpikujia, joista aina paljastuu jokin käänne, mikä muuttaa tarinan kulun. Vaikka oletat, että kaikki kääntyy parhain päin ja kirjaa on muutenkin vielä 400 sivua jäljellä, tulee tunne, että eihän tästä voi selvitä. Silti Meyer aina yllättää.

Harmikseni tämä on tosiaan The Lunar Chroniclesin viimeinen osa, mutta tulen kirjat varmaan uudelleen joskus lukemaan, kun ne hyllyyn asti sain. Meyeriltä on tullut ja on tulossa myös muita kirjoja, joihin varmasti tutustun, kun ne vain jotenkin käsiini saan.

5/5

Kirja: Winter
Kirjalija: Marissa Meyer
Sarja: The Lunar Chronicles, #4
Julkaistu: 2015
s. 823
Puffin Books

Pacific Book Review Award for Best Young Adult (2016)

lauantai 20. toukokuuta 2017

Teatterissa: Täällä Pohjantähden alla

Suomi 100 -juhlallisuuksiin Seinäjoen kaupunginteatteri kantaa kortensa omalla versiollaan Väinö Linnan romaanitrilogiasta Täällä Pohjantähden alla. Harhaanjohtavasti kerrotaan näytelmän olevan "trilogian päätösosan pohjalta", vaikka kolmen ja puolen tunnin näytelmään on tukittu vähemmän onnistuneesti koko trilogia.

Seppo Kaisanlahti, Hannu Salminen ja Marja Myllylä
(c) Jukka Kontkanen; Seinäjoen kaupunginteatteri
Näyttelijäntyö oli loistava ja etenkin sieluani kosketti Jukka Peltola Akseli Koskelan sekä Niko Karjalainen ja Topi Kohonen Akselin veljien Aleksin ja Akun rooleissa. Liisu Aurasmaan Elina oli sydänjuuria riipivä. Valitettavasti kolmen sukupolven tarinan näytteleminen samoilla näyttelijöillä aiheutti hetkittäin lievää hämmennystä (Karjalainen muun muassa näytteli myös Akselin ja Elinan vanhinta poikaa, Vilho Koskelaa, ja muillakin näyttelijöillä oli useampia rooleja).

Koko näytelmän kantavuus pohjautui siihen, että katsoja tuntee (ja muistaa) pohjateoksen henkilökuviot ja tapahtumat. Halmeen (Hannu Kivioja) esittäminen kummallisessa "peilissä" taustalla oli hämäävää. Hahmoja ei esitelty millään tavalla, ja jos en olisi kirjoja lukenut, olisin ollut koko näytelmän ajan täysin ulapalla tapahtumista. Näytelmään oli poimittu satunnaisia kohtauksia kirjoista, ja vaikka kokonaisuus oli onnistunut, välillä takaumat ja nykyhetki sekoittuivat keskenään sekä tapahtumat pomppivat ajasta ja paikasta toiseen rikkoen juonikuvion epäonnistuneesti. Maskeeraukseen ja lavastukseen olisi voinut käyttää resursseja huomattavasti enemmän, sillä kun sama ihminen näyttelee nuorta ja vanhaa samassa näytelmässä, olisi todella kiva jostain nähdä se ikäkin. Lavastus oli hyvin yksinkertainen, eikä esimerkiksi lavan taustaosan nousu ja lasku tuonut mitään sisältöä lavalle eikä näytelmään. Osa näytelmästä näkyi torpan seinää kuvaavan verhon takaa, enkä siinäkään nähnyt mitään suurempaa tarkoitusta näytelmän kokonaisuuden kannalta.

Liisu Aurasmaa, Jukka Peltola ja Hannu Kivioja
(c) Jukka Kontkanen; Seinäjoen kaupunginteatteri
Ensimmäistä kertaa elämässäni sama näytelmä on saanut minut sekä nauramaan että itkemään. Näytelmä kosketti jotain sekä sydämessä että sielussa. Dialogi oli sujuvaa ja täynnä tunnetta, Linnaa seurailevaa, koko näytelmä alkutekstille uskollinen. Katsojan tunteet vaihtelivat laidasta laitaan, lähes tuskaisesta myötäsurusta leimuavaan raivoon. Ensimmäistä kertaa elämässäni Jääkärimarssi aiheutti minussa lähes vihaa. Lapuanliikkeen edustajien sekoilu toi mieleen huolestuttavasti sosiaalisessa mediassa käytävän dialogin, punikkiviha on korvaantunut vain muukalaisvihalla, eikä se tie johda onneen, kuten näemme.

Mikä tärkeintä ja hienointa, näytelmä laittoi ajattelemaan. Miten vereslihalla näiden sadan vuoden aikana on oltu, sekä kansakuntana että yksittäisinä ihmisinä. Miten suuria uhrauksia on tehty, sekä henkilökohtaisia että kansakuntana, miten pitkä tie on kuljettu ja suuret esteet. surut, viha ja pimeys voitettu, että minä voin istua Seinäjoen kaupunginteatterin katsomossa näine ajatuksineni ja tunteineni, suomalaisena Suomessa, duunarin lapsena yliopiston opiskelijakortti taskussa. Sen tarinan kertoo Koskelan suku, mutta sen saman tarinan on elänyt, tavalla tai toisella, joka suku ja me kannamme sitä sukumme ja Suomen historiaa veressämme ja sielussamme. Edelliset sukupolvet ovat tämän maan verellä ja kyynelillä mutta myös rakkaudella ja lempeydellä rakentaneet, eikä meidän saa sitä vihalla tuhota.

Kun näytelmä päättyi Elinan muistelmiin keinutuolissa Akselin ja Elinan häävalssin soidessa taustalla, ei kovasydämisinkään voinut varmasti olla itkemättä.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kami Garcia & Margaret Stohl: Lumoava totuus

[lähde]

Joskus kauan, kauan sitten (itse asiassa vuonna 2013) luin tämän sarjan ensimmäisen kirjan ja ristiriitaisten tunnelmien jälkeen päätin lukea myös osat 2 ja 3. Harmi, että taso on laskenut ensimmäisistä kahdesta osasta näinkin radikaalisti.


Muistiin oli piirtynyt kuva, että tämä on ihan hyvä sarja, ja totta kai viimeinen osa on myös luettava jos on luettu muutkin. Näin kirjan kirjastossa ja nappasin sen mukaani. Lopullista lukemista kirja joutui odottamaan melkein kaksi kuukautta, sillä sain pitkästä varausjonosta juuri silloin The Selection -sarjan viimeiset osat ja niillä oli oikeasti kiire. Tuossa pääsiäisenä yritin tätä lopetella, puolipakolla.

Kirja oli jotenkin tosi tahmainen ja samaan aikaan hitaasti etenevä ja liian helposti etenevä. En jotenkin päässyt sisään koko kirjaan ollenkaan, koko lukuaikana. Ehkä yhdessä kohdassa. En tiedä, johtuiko kuinka paljon siitä, että olen viime aikoina lukenut hyvin vahvasti englanniksi ja koulussa saksaksi vai missä oli vika, mutta ikään kuin kirjassa olisi sanojen väliin ripoteltu teflonia. 

Kirjassa meni todella pitkiä aikoja seuraavan siirron selvittämiseen, sekä Lenalla että Ethanilla, mutta sitten, kun tapa edetä löytyi, se tapahtui kuin sormia napsauttamalla. Maailmankaikkeuden pahin pahis voitetaan oksasaksilla, entiset pahikset kääntyvät hyviksiksi, koska miksi ei, joet ylitetään ja ovet aukeavat pelkällä yrityksellä. Vähän se jännitys ja toiminta jäivät vähiin. Ja se romantiikka myös. Nyt jälkikäteen olen ihan iloinen, ettei tästä sarjasta tehty kuin yksi elokuva.

Ei tämä nyt täysin lukukelvoton ollut, mutta jos ei ole sarjan muita osia lukenut niin en suosittele edes aloittamaan.

2/5

Kirja: Lumoava totuus (Beautiful Redemption)
Kirjalija: Kami Garcia & Margaret Stohl
Sarja: Caster Chronicles, #4
Julkaistu: 2012 (suom. Aila Heroonen, 2016)
s. 378
WSOY

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kiera Cass: The Crown

[lähde]

Koska suorastaan rakastin The Selection -trilogiaa ja lopulta lämpenin neljännelle osalle, oli täysin luonnollista lukea sarja loppuun. Onneksi luin, sillä The Crown oli loistava päätös ihanalle sarjalle, jonka tulen lopulta varmaankin ostamaan itselleni kokonaisuudessa.

Kuten aiemmin olemme oppineet, Eadlyn Schreave on ensimmäinen Illéan prinsessa, josta tulee aikanaan hallitseva kuningatar. Olosuhteiden vuoksi Eadlyn joutuu hyvin vastahakoisesti aloittamaan oman Valintansa, jossa hänen tulee valita puoliso 35 ehdokkaan joukosta. Tässä toisessa Eadlynin tarinaa kertovassa kirjassa Valinta on edelleen kesken, mutta yllättävät tapahtumat ajavat Eadlynin nurkkaan monella tavalla, ja hän joutuu tekemään nopeita ja myös kipeitä päätöksiä maansa, kansansa ja perheensä puolesta.

Eadlyn on tässä kirjassa aivan eri ihminen kuin ensimmäisen kirjan alussa. Edellisessä postauksessa kerroinkin jo siitä, kuinka opin pitämään Eadlynista, kun tämä kasvoi ihmisenä. Eadlyn ottaa lopulta vastuun itsekkyydestään ja lapsellisuudestaan ja sopii riitansa muun muassa Kilen pikkusiskon Josien kanssa, jonka kanssa on riidellyt, no, noin 15 vuotta. Kirjan tapahtumien edetessä tuli kuitenkin sellainen olo, että Eadlyn alkoi muistuttaa vähän liikaa Americaa. Lempihahmoni Henri jäi kirjassa harmillisen vähälle huomiolle. Huomasin myös pitäväni Eadlynin pikkuveljestä Kadenista hyvin paljon. Jotenkin niin reipas nuorimies (ja sanottuani tuon tunnen itseni jostain syystä keski-ikäiseksi). 

Mutta kenet Eadlyn valitsee vai valitseeko ketään? Kesken lukemisen ainakin huokaisin aviomiehelle, että tämä kirja on mielestäni varmaan koko sarjan romanttisin. Täytyy nyt sanoa, että jokin pieni tunne heräsi asiaa koskien minussa jo ensimmäisessä kirjassa, mutta unohdin sen epätodennäköisenä, mutta lopulta olinkin oikeassa. Ei ollenkaan huono lopputulema. 

4/5

Kirja: The Crown
Kirjalija: Kiera Cass
Sarja: The Selection, #5
Julkaistu: 2016
s. 278
HarperTeen

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kiera Cass: The Heir

[lähde]

Ensimmäinen Kiera Cassin kirja, joka pääsee blogiin asti. Olen lukenut tänä keväänä niin vauhdilla, että en ole aina gradun kirjoittamiselta, opiskelulta ja kaikelta muulta elämältä bloggamaan ajatuksiani kirjoista. Koska pidän bloggaamisesta ja rakastan kertoa ajatuksiani kirjoista, pyrin jatkossa bloggaamaan ainakin niistä kirjoista, jotka ovat jotenkin erityisesti tarttuneet mieleen. Välillä kun tulee luettua jotain, minkä toivoisi voivansa poistaa muistista, koska ei halua myöntää käyttäneensä aikaansa johonkin niin luokattomaan.

The Heir ei kuulu tähän ryhmään. Olen tässä puolen vuoden sisällä lukenut koko Cassin The Selection -sarjan, ja muutamia takaiskuja lukuunottamatta olen pitänyt sarjasta suunnattomasti! Luin ensimmäisen kirjan suomeksi ja koska en jaksanut odottaa suomennoksia, ahmin loput englanniksi sitä mukaan, kun ne kirjaston varausjonosta sain. Itse päätrilogiasta pidin niin paljon, että aion sen ostaa, mutta The Heir, itsenäinen jatko-osa, joka kuitenkin eräällä tavalla jatkaa trilogian tarinaa, ei välttämättä pääse hyllyyn asti. Luettuani useamman Cassin kirjan jäi tästä viimeisimmästä vähän sellainen maku, että ei ole enää yritetty samalla tavalla kuin aiempien kirjojen kanssa.

Kirja aiheutti minussa monenlaisia tuntemuksia. Päähenkilö Eadlyn Schreave, Illéan prinsessa, on todella itseriittoinen, lapsellinen ja itsekäs nuori nainen, ja koin hänet aluksi lähinnä luotaantyöntävänä, itsekeskeisenä ja inhottavana hemmoteltuna kersana. Kuitenkin kirjan edetessä Eadlyn selvästi kasvaa, ihan huomattavasti, ihmisenä niin paljon, että mielipiteeni hänestä ja koko lukukokemus muuttui huomattavasti parempaan. Pikku hiljaa aloin pitää Eadlynista. Eadlynin lapsuudenystävä Kilen osallistuminen uuteen Valintaan oli mielestäni ihan naurettava ja kliseinen juonenkäänne, tale as old as time. Jatkaessani lukemista aloin kuitenkin epäillä ensivaikutelmaani. 

Kirjassa on myös aivan ihana, kertakaikkisen ihana hahmo, Henri. Joka on suomalainen. Mutta. Cassin Suomea koskeva taustatutkimus koostuu kolmen ruokalajin olemuksesta (korvapuusti, omenalörtsy ja kalakeitto) ja siihen se sitten jääkin. Kirjaan on ympätty suomenkielisiä lauseita, jotka ovat sekä kieliopillisesti että merkityksellisesti päin niitä kuuluisia honkia. Tulee ihan tunne, että suomenkieliset lauseet on tehty ihan vain Google Translatea käyttämällä. Eikä olisi varmasti ollut kallista kysyä joltain suomalaiselta. 

Joka tapauksessa, kirja loppujen lopuksi saa minulta kolme tähteä viidestä. Lähinnä Henrin ansiosta, koska hän on aivan ihana, hyvin epäsuomalainen onnellinen otus, jonka haluaisin nähdä Illéan prinssipuolisona enemmän kuin mitään muuta.

3/5

Kirja: The Heir
Kirjalija: Kiera Cass
Sarja: The Selection, #4
Julkaistu: 2015
s. 342
HarperTeen

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Veronica Roth: Neljä

[lähde]
Rakastin Outolintu-kirjatrilogiaa. Olen myös katsonut kolme ensimmäistä elokuvaa (koska tottakai kolmas kirja piti venyttää kahdeksi elokuvaksi maan tapaan), mutta vain ensimmäistä niistä voin suositella - kaksi jälkimmäistä raapaisee kirjallista esikuvaansa vain kevyesti pinnasta samalla, kun surffailee ihan omilla aalloillaan. Kauan aikaa sitten (todennäköisesti viime syksynä) näin tämän novellikokoelman kirjakaupassa, mutta en hennonut ostaa. Vaikka rakastin itse trilogiaa, jotenkin vierastin tätä. Varatessani Selection-sarjan osia kirjastosta oli Neljä suosituksissa, ja varasin sitten senkin. 

Kirja on aika ohut ja koostuu neljästä novellista, jotka edeltävät tai sivuavat lähinnä Outolintu-teoksen tarinaa. Paljastuu, että alun perin trilogian päähenkilön oli tarkoitus olla Neljä, mutta tarina kertoi itseään ja päähenkilöksi valikoitui Tris. Roth kuitenkin halusi kirjoittaa nämä Neljän näkökulmasta kirjoitetut novellit ja julkaista ne. 

Alkuperäisen trilogian tyyli säilyy myös novelleissa. Pidin kokoelmasta paljon, vaikka se olikin harmittavan lyhyt. Neljän/Tobiaksen pään sisään on mukava päästä kurkistamaan, ja Rothin taito luoda erilaisia hahmoja näkyy kokoelmassa hyvin - vaikka tyyli on samaa mukaansatempaavaa Rothia, eroavat kertomukset Neljästä trilogian Trishin tarinasta sen verran, että kokee näkevänsä asiat oikeasti toisesta näkökulmasta. Suosittelen Neljän lukemista kaikille Outolinnun lukeneille. Tämä olisi ehkä hyvä lukea Outolinnun ja Kapinallisen välissä - harmi, että novellikokoelma julkaistiin vasta itse trilogian jälkeen.

4/5

Kirja: Neljä (Four: A Divergent Collection)
Kirjalija: Veronica Roth
Sarja: Outolintu (Divergent) #0.1-0.4
Julkaistu: 2014 (suom. Outi Järvinen 2016)
s.204
OTAVA

maanantai 13. helmikuuta 2017

Cassandra Clare: Clockwork Princess

[lähde]

Viikonlopun aikana sain luettua tämänkin trilogian päätökseen. Tunnelma on haikea, mutta onneksi tämä ei ole Claren tuotannosta viimeinen, joka odotti lukemistaan aika kauan.

Tarkoitus oli lukea tämä vasta myöhemmin, ja siirtyä itselleni asettamaani toiseen lukutavoitteeseen (Goodreadsin "75 kirjaa tänä vuonna" lisäksi): luen kaikki hyllystämme löytyvät kirjat, joita en ole vielä lukenut. Poikkeuksena on miehen sotakirjat trillerit, joihin en halua kiinnostuksen puutteen takia tuhlata aikaani. Joka tapauksessa, palauttaessani erästä toista kirjaa näin tämän irrallaan hyllyssä ja nappasin sen. Omat kirjat saivat vähän aikaa odottaa.

Kahteen edelliseen osaan verrattuna teos on aika järkälemäinen, melkein 600 sivua. Aikansa se otti, sillä tälle kuulle olen hankkinut itselleni aivan liikaa tekemistä. Yksi bussimatka Helsinkiin ja takaisin riitti melkein viimeistelyyn, mutta ei ihan.

Kirjalla on ne samat hyvät puolet ja osittain samat huonot puolet kuin edeltäjälläänkin. Tämän kirjan teki minulle puuduttavaksi lukea taas henkilökemiat. Jemin ja Tessan välisen kemian puuttuminen ja Tessan ja Williamin välisen kemian ylikorostuminen saivat kolmiodraaman tuntumaan kevyeltä yritykseltä. Minulle jäi sitä paitsi tästä koko kirjasarjasta vähän sellainen maku suuhun, että Tessaa viehätti Williamissa lähinnä seksikkyys eikä luonne. Jamesin olisin itse kihlannut ja vienyt vihille siltä seisomalta, kun olisin hänet nähnyt (*mies kohottaa kulmakarvojaan sohvalla*). Lopun epilogi tuntui väkisin väännetyltä yritelmältä paikata vanhoja töppäilyjä ja saada lukijoilta vähän armoa Jemin kokemalle kohtelulle Tessan (ja Williamin) taholta. Moni näihin parisuhdesotkuihin lukeutuvista juonikuvioista tuntuivat ylipäänsä vain liian helpoilta ratkaisuilta. Jos tämä olisi ollut avausosa, olisi jatko-osat ehkä jääneet lukematta, jos uteliaisuus ei olisi vienyt voittoa.

Vähän ristiriitaisin tuntein tämän lasken luettujen kasaan. Oli se ihan hyvä, mutta jotenkin ei vain vakuuttanut.

3/5

Kirja: Clockwork Princess
Kirjalija: Cassanda Clare
Sarja: The Infernal Devices, #3
Julkaistu: 2013
s.568
WALKER BOOKS LTD.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Cassandra Clare: Clockwork Prince

[lähde]
Edellisen osan olenkin näköjään lukenut vähän yli vuosi sitten. En tiedä, miksi tämän hankkimiseen meni niin kauan. Lukemiseen ei niinkään. Etsin Kiera Cassin The Selection -sarjan kolmatta osaa englanninkielisten kirjojen hyllystä, mutta sen ollessa lainassa pokasin tämän, vihdoin ja viimein.

Olen kaiken kaikkiaan pitänyt Cassandra Claren kirjoista, ja aloin pienellä epävarmuudella myös katsomaan Netflixistä Shadowhunters-sarjaa (jossa muuten on suomenkielinen käännös tehty kohtalaisen heikosti - aionkin jatkossa katsoa englanninkielisillä teksteillä tai kokonaan ilman). Koko fantasiamaailma on mielestäni suurimmaksi osaksi hyvin rakennettu ja hahmot ovat tulleet minulle rakkaiksi. Etenkin Magnus Bane on sydäntäni lähellä.

Muistikuvat edellisestä osasta olivat suhteellisen haalistuneet, enkä muistanut, etten siitä hirveästi pitänyt. Ennen tätä kirjoitusta virkistin muistiani hieman. Tämä toinen osa osoittautui lopulta edeltäjäänsä miellyttävämmäksi.

Siinä, missä ensimmäisessä osassa korostui Jacen ja Williamin samankaltaisuus, osassa kaksi Williamin kuori alkoi rakoilla, ja sieltä alta löytyikin jotain muuta, kuin ylimielinen ja itserakas idiotti (joka Jace, valitettavasti, ihan oikeasti on). Rakastuin korviani myöten Jamesiin, mutta kunnioitukseni Tessaa kohtaan laski sitä mukaa, mitä pidemmälle kirja eteni. Hänen päätöksensä, käytöksensä ja itsensä tunkeminen vaarallisiin paikkoihin ilman koulutusta lähinnä ärsytti. Ja etenkin käytöksensä Jamesia kohtaan, sillä valitettavasti pääsarjan lukeneena tiedän jo etukäteen, miten tämä kolmiodraama päättyy. Lisäksi minulla on luvussa jo sarjan kolmas ja viimeinen osa Clockwork princess, ja siellä tapahtuu asioita, jotka eivät nosta Tessan arvoa silmissäni. Hästäg team James. 

Edelleen Claren teksti on mukaansatempaavaa, tulista, nopeatempoista oikeissa paikoissa ja hidasta, sekunteina liikkuvaa, silloin kun sen pitää olla. Jos lukuun ei oteta muutamien henkilöhahmojen ja heidän tekemistensä ärsyttävyyttä ja "pakkoparituksia" (ts. jokaisella on ikään kuin pakko olla puoliso/rakastettu kirjan lopussa), pidin kirjasta todella paljon. Seuraava osa, kuten sanottu, on jo luvussa, ja siitä bloggaan todennäköisesti ensi viikolla. Stay tuned!

4/5

Kirja: Clockwork Prince
Kirjalija: Cassandra Clare
Sarja: The Infernal Devices, #2
Julkaistu: 2013
s.528
Margaret K. McElderry Books

maanantai 23. tammikuuta 2017

Juuli Niemi: Et kävele yksin

[lähde]
"Koska totuus on (lupaan, että tämä on viimeinen totuus, jonka julistan olevaksi), että viisitoistavuotiaana sitä on kovin keveä vielä ja siksi painava saa sen ikäisen vaipumaan pohjaan asti. Sieltä noustaan ylös loppuelämä."

Kuten viime vuonna, aloitin tämänkin vuoden lukemalla Finlandia-palkitut teokset. Nyt blogin kulmaan tarttuessani on luetuksi tullut tämä Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon napannut Juuli Niemen Et kävele yksin. Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saaneen Jukka Viikilän erittäin runollisen päiväkirjateoksen Akvarelleja Engelin kaupungista sekä tietokirjallisuuden Finlandialla palkitun, Mari Mannisen kirjoittaman Kiinan yhden lapsen politiikasta kertovan Yhden lapsen kansa -teoksen olen lukenut jo hyvissä ajoin tässä kuussa, ja ne jäävät nyt teknisistä syistä bloggamatta.

Et kävele yksin kertoo kahden nuoren, Adan ja Egzonin, riipivän rakkaustarinan. Raadin valintakriteerit kuuluvat: "Juuli Niemen kunnianhimoinen romaani saa aikuisenkin muistamaan, miltä tuntui olla nuori. Miten pakahduttavaa on ensirakkaus. Miten hankalaa on löytää yhteys toiseen, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Miten vaikea on joskus tajuta omia tekojaan. Niemen runollinen kieli vie sisälle nuorten mielenliikkeisiin, keskelle aikuistumisen rytinää. Samaan aikaan läsnä ovat koulun pihan ikiaikaiset lainalaisuudet ahtaine rooleineen, lapsuusperhe, josta on kivuliaasti kasvettava irti, sekä sisimmästä kumpuava ikioma elämä, omat haaveet." (Kirjasäätiö, 2016).Tämä lainaus kuvasi kirjaa mielestäni niin hyvin, että se oli pakko lainata tähän.

Moni asia teoksessa muistutti niistä ei-niin-kaukana olevista teinivuosista. Siitä ajasta, kun on yhtä aikaa hirveän fiksu ja filmaattinen, mutta silti vain haparoiva lapsi. Niihin vuosiin kuuluu aina sellaista rikkonaisuutta, jota Niemi kirjassaan onnistuu taitavasti kuvaamaan.

Kuitenkin kirja sortuu nuortenkirjallisuuden kliseisiin ja jopa hyvin hämmästyttäviin, epäloogisiin ratkaisuihin. Eniten inhoan nuortenkirjoissa sitä, kun asioista ei puhuta suoraan, vaan kierrellään ja lopulta kumpikaan ei tiedä, mistä riita edes alkoi. Adan valinnat erään epäonnisen tapahtuman jälkeen ovat surkeita ja järkyttäviä esimerkkejä mahdollisesti samankaltaisessa tilanteessa painiville nuorille.

Egzonin ja Adan tarinasta yritetään lisäksi maalailla takakannessa jopa jotain ihmeellistä kulttuurirajoja ylittävää tarinaa (joka ei toivottavasti vaikuttanut kirjan valintaan), vaikka Egzon on ihan tavallinen nuori miehenalku, jonka vanhemmat nyt vain sattuvat olemaan kosovolaistaustaisia. Egzonin tausta ei juuri kirjassa näy, eikä ole millään tavalla tarinan kantava tai edes tukeva voima. Tarina kertoo vain kahdesta hapuilevasta nuoresta, joiden taustoilla ei ole mitään merkitystä itse tarinan kannalta. 

Pidin kyllä kirjasta, mutta suosikkeihin se ei päädy. Kieli oli kaunista, vaikka välillä yritys maalailla oli vähän turhan kova. Kuten sanottu, edes oikean elämän teinilogiikka ole niin ärsyttävää kuin tässä. Egzonin ja Adan välit jäivät kirjan lopussa minulle täydelliseksi arvoitukseksi, vaikka juuri olin lukenut heistä lähemmä 400 sivua. Juonipaljastuksia kertomatta minun on vaikea kertoa, mitkä ovat ne nimenomaiset asiat, jotka kirjassa ärsyttivät. 

Kaiken kaikkiaan tämän vuoden Finlandia-palkitut olivat minulle lieviä pettymyksiä. En ole tutustunut muihin ehdokkaisiin, mutta jos nämä olivat niistä parhaat, en välttämättä halua tuhlata aikaani lukemalla niitä, joita ei valittu. 

Tämä teos saa minulta arvosanan 2,5/5

Kirja: Et kävele yksin
Kirjalija: Juuli Niemi
Julkaistu: 2016
s.362
WSOY
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto 2016